Oulu otti meidät vastaan hyytävillä pakkasilla, loputtomilla lumimyrskyillä ja upotti meidät pitkään pohjoisen yöhön. Kaupunki on lähellä napapiiriä, se on eteläistä Lappia.
Tuntui kuin pää olisi ollut koko ajan hiukan pyörällä raikkaasta, pakkasen puhdistamasta ilmasta. Lumi näytti sokerilta ja sitä oli siroteltuna kaikkialle, punaisiksi maalatut suomalaiset talot erottuivat siitä kodikkaina. Ikkunoissa oli kaiken värisiä jouluvaloja, ne antoivat lähestulkoon jatkuvassa pimeydessä uinuvalle maisemalle erityistä viehkeyttä ja sadunomaista hohdetta. Lämpimästi pukeutuneet punaposkiset suomalaiset muistuttivat tonttuja. Kaikki oli kuin kuvakirjasta, jossa yhtenä isona perheenä suoritetaan sovussa askareita ja jossa hyväntahtoiset ja hyvin järjestelmälliset tontut pitävät pienen satumaansa asiat kunnossa.
Alkuajat asuimme mieheni vanhempien luona pienessä kylässä viidentoista kilometrin päässä Oulusta. Minulle se oli oikeastaan maalaiskeidas kaupungin sydämessä. Suomi on nimittäin kuin iso lomakylä, jossa kylvetään smaragdinvihreissä metsissä ja sinisilmäisissä järvissä, ja kaupungit muuttuvat kuin huomaamatta maaseuduksi.
Heidän talonsa oli järven rannalla. Pientä puutarhatonttia ympäröi tiheä pensasaita. Pihalla oli vaja, kaivo ja autotalli. Aitaa ei ollut, niin kuin ei yleensäkään Suomessa. Kodin sydän oli leivinuuni. Se seisoi keskellä tupaa, jossa oli pitkä puinen pöytä ja sen molemmin puolin yhtä pitkät puiset penkit. Huoneita koristivat monet maisemataulut. Ikkunan takana oli 30 asteen pakkanen, mutta sisällä lämmintä ja hämyisää.
- Sauna on valmis! Tanja, saunaan! Eila-emäntä tuli kutsumaan.
- Hetikö? Tien päältä suoraan saunaan?
- Ei sovi kieltäytyä, Timo naureskeli. Meillä Suomessa lämmitetään matkalaisille aina ensin sauna!
- Timo, kerro suomalaisesta saunasta, minä pyysin.
Saunasta puhuminen oli miehelleni selvästi mieluista ja hän aloitti:
- Vanha sananlasku kuuluu: Ennen taloa tehdään sauna. Suomen maaseudulla sauna on ollut elämän ja kuoleman paikka. Siellä synnytettiin, ja ihminen pestiin ensimmäisen kerran. Niin kuin myös viimeisen kerran. Sauna on erottamaton osa suomalaista tapakulttuuria, se on melkein maamme symboli.
Hän vaikeni hetkeksi ja kysyi sitten minulta:
- Osaatko arvata, kuinka paljon Suomessa on saunoja?
- Varmaankin paljon, sanoin heti.
- Suomessa on noin kaksi miljoonaa saunaa, ja asukkaita viisi miljoonaa. Kun sinut kutsutaan saunaan, se tarkoittaa ystävyyden elettä.
Timo nosti etusormensa ylös ja sanoi melkein kuiskaten:
- Saunaan mennään hiljentymään, niin kuin kirkkoon. Kovaan ääneen ei saa puhua.
Niin kaunista ja kunnioittavaa
Kuuntelin miestäni ja sydämeni paisui ylpeydestä tämän pienen kansan puolesta.
Löylyhuoneesta juoksimme punottavina ja höyryävinä ulos ja upottauduimme kaulaa myöten avantoon. Oli valtava kokemus imeä voimaa suoraan luonnosta!
Saunan jälkeen Eila tarjosi herkullisia kalaleipiä, vastaleivottua pullaa ja teetä. Touhukas emäntämme oli vähäpuheinen, mutta hänelle oli kunnia-asia syöttää kaikki hyvin ja huolehtia erikseen jokaisesta. Lempiruoakseni tuli Eilan herkuista riisipuuro, jota hän valmisti uunissa. Savipataan laitettiin riisiä, kaadettiin päälle maitoa ja jätettiin yöksi uuniin. Aamulla saatiin hyvin hautunutta puuroa kanelin ja marjojen kera.
Eila osasi tehdä käsillään vaikka mitä: leipoa leipää, taikoa herkkuruokia, kutoa sukkia ja lapasia, virkata pitsiliinoja. Hän opetti minut kutomaan puikoilla ja kertoili auliisti suomalaisen keittiön saloja. Hänen pehmeä äänensä oli täynnä rauhaa ja lämpöä. Kiinnyin häneen kovasti ja kiitollisuudesta kutsuin häntä äidiksi. Apunaan Eilalla oli kaikessa Olavi, rehti ja sydämellinen aviomiehensä.
Tämä yksinkertainen kodikkuus lääkitsi parhaalla tavalla sieluni haavoja.
Ajelimme mieheni kanssa usein järven jäätä moottorikelkalla. Timo oli mestari sen käsittelyssä, ja nosti nopeuden jopa 70 kilometriin tunnissa. Kerran ajoimme metsän läpi meren rannalle asti. Timo nyökkäsi kohti aavaa:
- Tanja, katso, miten kaunista! Tämä on Perämeri.
Katselin lumoutuneena horisonttiin katoavaa valkoista aavaa.
- Käsittämätöntä
, sanoin Timolle. Ilmaa voi juoda
ja tämä hiljaisuus
- Talvella täällä onkin hiljaista, Timo selitti. Mutta kevään tullen lintujen melskaaminen kuulostaa siltä kuin olisi suurkaupungin rautatieasemalla. Tässä on meidän laituri. Vesitse on täältä Oulun keskustaan noin 8 kilometriä.
Olimme Varjakan pienvenesatamassa, joka puolella oli maalle vedettyinä kaikenlaisia aluksia. Nyt talvisaikaan koko paikka uinui rauhassaan ja näytti lepäävän kesän hässäkän jälkeen.
- Tuolla on Hailuoto. Saari kuuluu maailman suojelukohteisiin, se on kansallinen ylpeytemme. Siellä on esimerkiksi vanha saha ja paljon muutakin mielenkiintoista. Kerron sinulle sitten aikanaan kaikesta, mutta nyt palataan kotiin! Eila siellä jo varmaankin odottelee.
Pikku kylämme näytti minusta leikkipaikalta. Siistit suomalaiset talot sopivat väriltään ja tyyliltään täydellisesti ympäristöönsä ja ilmaisevat myös omistajiensa makua ja persoonallisuutta. Kyläkaupat eivät mitenkään eroa kaupunkien myymälöistä. Kesäteatterilla, baarilla ja tanssilavalla on oma kiistämätön kulttuuriarvonsa, niin kuin pääkaupungissa omilla instituutioillaan. Puolen tunnin ajomatkan päässä on tapahtumakeskus. Mikä heti pisti silmääni, oli suorastaan steriili siisteys, hyvä keskinäinen henki ja palvelualttius.
Iltaisin oli rattoisaa istuskella tuvassa ja keskustella erilaisista teemoista. Minulta kyseltiin elämästä Venäjällä sekä venäläisestä kulttuurista. Eilaa ja Olavia kiinnosti, kuinka venäläisessä kylässä eletään, mitä maalla tehdään.
- Kaikki on teillä niin selkeää ja konstailematonta! Ulko-ovi on aina auki, polkupyörät jätetään huoletta kaupan eteen. Eikö täällä ole lainkaan varkaita? minä kyselin.
- Varkauksia ei ole, ei! Joskus kauan sitten semmoista tapahtui, mutta ihmiset kokoontuivat kaikista kylistä ja peittosivat varkaan perin pohjin. Sen jälkeen täällä ei ole kukaan varastanut! Olavi selitti.
- Peittosivat yksissä tuumin?
- Yksissä tuumin, Olavi vakuutti ja nyökytteli.
- Sehän on lynkkausta! Eikö se jota rökitettiin mennyt valittamaan poliisille? minä ihmettelin.
Kaikki nauroivat
- No ei kai nyt mikään rosvo mene poliisille valittamaan?
- Varmaan se oli sitten oikein toimittu, päätin itsekseni.
Ja voi, kuinka sielussani ailahti kun Eila eräänä iltana lauloi hiljaisella äänellään Moskovan yöt.
Kerran Olavi kertoi meille, kuinka raskasta suomalaisten on ollut saada elantonsa näillä kivisillä suomailla. Kokonaiset kylät ovat olleet nälässä ja nälkään on kuoltukin. Ihmiset ovat joutuneet maksamaan hengellään jokaisesta hedelmää tuottavasta maatilkusta.
Tämä kaikki auttoi minua ymmärtämään monia seikkoja.
- Siksi tähän pieneen maahan tullessaan tuntuu kaikkialla järjestys, kodikkuus ja kunnioitus maata ja sen ihmisiä kohtaan. Suomalaiset rakastavat Suomea. Maa on heidän omien kättensä työtä!